keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Ranska pyysi apua

Ranska pyysi apua

Ei Hollande meitä Syyrian hiekoille pyytänyt. Siellä riittää amerikkalaisia, ranskalaisia ja venäläisiä. Siitä ei olekaan kyse. Kyse on valmiudesta - Euroopan yhtenäisyydestä ja valmiudesta nopeasti muuttuviin tilanteisiin. Toki Ranskan omasta politiikastakin, mutta meidän kannaltamme se on sivuseikka. Meidän kannaltamme on tärkeää huomata, mitä meistä paljastui, kun unionin jäsenmaa pyysi apua.

Kriisinhallintalainsäädäntömme puitteissa emme oikeastaan voisi antaa kuin lämmintä kättä. Kyllä se on muualla pantu merkille. Mitä seurauksia sillä on?

Voimme keskenämme pyöritellä lakeja ja asetuksia ja vedota erikoisolosuhteisiin tai vaikka mustaan marraskuuhun, mutta turvallisuuspolitiikkamme uskottavuus määritellään viime kädessä maan rajojen ulkopuolella. Suomi saattaa olla kyvykäs puolustamaan itseään, mutta Suomi on helvetin huono liittolainen. Suomi ei voi liittyä Natoon, ei valvoa Islannin ilmatilaa aseistettuna, ei osallistua rauhaan pakottamiseen, ei tehdä sitä eikä tätä. Ulkopolitiikan johto piilottelee lakiensa takana, mutta asia näkyy kaikille kuin jänis täydenkuun valossa.

EU:n "turvatakuut" on poliittinen toimi. EU-maat luonnollisesti hyväksyvät pyynnön yksimielisesti ja Suomikin auttaa "kaikin laillisin keinoin". Samalla Suomen käsittämättömän surkea turvallisuusajattelu paljastuu kaikessa raadollisuudessaan. Me olemme olleet kuin emu-lintu pää hiekassa piilossa, mutta muut näkevät ison pelokkaan perseemme.

"EU-pilari"

Yksi Suomen turvallisuuspolitiikan kulmakivistä on ollut - EU.

EU ei kuitenkaan ole puolustusliitto. Sen avunantolauseke on luettavissa Lissabonin sopimuksen artiklassa 42.7. Se velvoittaa auttamaan. Olemme kuitenkin omilla sisäisillä lainsäädännöillämme kuohineet mahdollisuutemme toimia EU-yhteistyössä sotilaallisena toimijana - vaikka Euroopan mittakaavassa meillä on hyvin vahvat puolustusvoimat.

Turvallisuuspolitiikassa on viime vuosina puhuttu sen suurista ja nopeista muutoksista. Paljon konkreettista ei puheiden lisäksi ole tehty. Tilanne on ollut tiedossa koko ajan, ja presidentti on yrittänyt avata säkkiä Kultaranta-tapaamisissa. Hänen olemuksestaan näkyy välillä kärsimättömyys. Porukka puhuu ja puhuu kuin ehovin Kirsikkapuistossa, mutta kukaan ei tee mitään.

Eräs tuttavani kirjoitti: "Toiminta on - yhdellä sanalla kuvattuna - vastuutonta. Kuvittelevatko poliitikkomme, että Suomi voi ikuisesti luovia idän ja lännen välillä - että voidaan olla mukana sopimuksissa, joita ei sitten niiden realisoituessa ole mahdollista noudattaa lainsäädäntömme tähden?"

Ei tietenkään voi. On valittava, olemmeko yksin vai kuulummeko muihin. Ja mihin kuulumme.

Suomen kriisinhallintalaki ja Lissabonin sopimus ovat ristiriitaiset, mikäli tarkoituksena on se, että voisimme oikeasti auttaa ketään, edes Ruotsia, jos se olisi hyökkäyksen kohteena. Tuijotettaisiinko kaikissa tapauksissa vain lakeja ja asetuksia, joita kyllä Härmässä piisaa? Eiväthän lait kata elämän ja maailman kriisien monimutkaisuutta ja muutoksia ja niiden epäennustettavuutta koskaan. Pitäisikö hallituksella olla joku joustavampi valtakirja käytössä?

Miksi puolustuslakiamme ei ole saatettu vastaamaan jo vuonna 2007 tehtyä Lissabonin sopimusta?

Aikaa on ollut.

Presidentti Niinistö on puhunut EU:n yhteisen puolustuksen tarpeellisuudesta, mutta mainitsi realistisesti suurlähettiläspäivillä, "ettei EU:n turvatakuita kannata liioitella". Hän piti silti niiden vahvistamista tarkoituksenmukaisena toimintana.

EU:n poliittiseen haaseeseen olisi tietenkin pitänyt tarttua kaksin käsin ja nähdä se tilaisuutena. Näimme kuitenkin lähinnä venkoilua. Lupasimme tiedusteluapua. Siitä onkin aivan helkkaristi lisäarvoa, meidän tiedustelustamme. Kyllä Pariisi helpottui. Juuri on itketty lisäresursseja siihen, kun eivät enää riitä silmät ja korvat edes omassa maassa. Sekä supon päällikkö että presidentti ovat todenneet tiedustelumme olevan resursseiltaan jälkijunassa. Niin myös Orpo. Ja tätä nälkään kuollutta silakkaa tarjotaan Euroopalle.

Saisiko Ranskan pyyntö viimeinkin tämän maan heräämään? Emme voineet antaa edes Ruotsille apua sukellusveneselkkauksen aikana - ja samaan aikaan höpistään teoreettisia "Pohjoismaisesta yhteistyöstä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa".

Hollanden politiikka nostaa itseään ja vahvistaa kupruilevaa Euroopan unionia on tässä myös takana. Toki. Mutta olivat syyt mitä tahansa, meille paljastui luihujen poliitikkojemme katteeton turvallisuusajattelu. Ja vaikka mitään strukturoitua Euroopan yhteistä puolustusta ei ole, vaan sen hoitaa Nato-maissa sotilasliitto, Lissabonin sopimus on olemassa yhteiseurooppalaisena hankkeena ja toiset maat ovat jo lainsäädännöllisesti kyvykkäämpiä tarjoamaan toisilleen apua.

Tässä maassa on tehty paljon virheitä. Samalla nämä virheet ovat aiheuttaneet juuri ne asiat, joita virheiden tekijät ovat vastustaneet. Natoa on väitetty Yhdysvaltain käsikassaraksi, mitä se taas ei ole. Samassa Nato-pelossaan Suomi on siirtynyt 20 vuoden aikana lähemmäksi Yhdysvaltoja kuin se olisi koskaan Naton jäsenenä joutunut tekemään.

Pieni urhea Suomi

Kukaan ei uhraa maailmanrauhaa viisimiljoonaisen kansan takia, ei ainakaan sellaisen liittoutumattoman maan, joka on joko kaikkien merkittävien turvallisuussopimusten ulkopuolella tai josta sopimuskumppanina ei ole juuri mitään vastavuoroista hyötyä.

Kun paska iskee tuulettimeen, sillä maalla ei ole Euroopassa yhtään ystävää.

Suurimmalla osalla kansasta ei ole pienintäkään käsitystä siitä, miten nopeasti tilanne perkelöityy. Ei sillä välttämättä tarvitsekaan olla - mutta poliitikkojemme toiminta on anteeksiantamattoman tökeröä. Ajopuuna oleminen on tie perikatoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti