torstai 30. heinäkuuta 2015

Maahanmuuttajia, keskustelua ja politiikkaa

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö vetosi suomalaisiin, että me hyväksyisimme toinen toisemme. Hän painotti myös kiihkottoman keskustelun tärkeyttä. Valtakunnan arvovaltaisimmasta mutta vallattomimmasta poliitikosta ja unilukkarista on tullut kiihkeän Suomi-nimisen keskustelupalstan harmaantuva moderaattori.

Kiihkottomaan keskusteluun kykenevät ilmeisesti etupäässä ulkosuomalaiset, jotka ovat riittävän etäällä täältä ja jotka eivät ole jymähtäneet kansallisromanttiseen historiakäsitykseen homogeenisesta Jumalan valitusta kansasta, ylivertaisista suomalaisista rotuvalioista, sen kummemmin kuin olisivat suvaitsevaisia etupäässä konformismin vuoksi, siksi että se on muotia. Äärimmäinen kontrasti vihan ja pelon ja toisaalta täydellisen tyhjyyden välillä syntyy, kun kansallissosialisteihin kallellaan oleva hurmoshenkinen kansanedustaja kutsuu Facebookissa jihadiin, taisteluun monikulttuurisuutta vastaan, ja Stubb kuittaa asian uudella latteudeksi kuluneella piipityksellä: ”Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta.”

Kun minä joskus kuolen, kuolen nauruun. Siis jos olen silloin tässä maassa. Olen harkinnut ryhtyä (jo toisen kerran) maahanmuuttajaksi, vaikkakaan en pakolaiseksi.

Atlantalainen professori Marko Maunula antaa suomalaisille viestin selkeällä kielellä, joka Suomessa asuvalta olisi hyvin rohkeata: ”Olen kolmen puoliksi afroamerikkalaisen pojan isä. Seitsemän vuotta olin entisen naapurustoni ainoa valkoinen asukas - - monet sen (monikulttuurisuuden) kannattajista vaikuttavat myös tukevan pysyvien rinnakkaiskulttuurien systeemiä, hyvää tarkoittavaa mutta integraatiota silti jarruttavaa kulttuurin itseisarvoista palvontaa. En voisi elää kulttuurisesti uskomattoman rikasta ja antoisaa elämääni ilman radikaalia integraatiota, jonka oleellinen osa on oman – ja muiden – kulttuurin kriittinen tarkastelu ja niiden kielteisten piirteiden hylkääminen.
Pelkään, että multikulturalismi tekee enemmän vahinkoa kuin hyvää. Tulokkaiden kulttuurien tukeminen, uudessa maassa ja kulttuuriympäristössä, hidastaa sopeutumista ja integraatiota. Hyvää tarkoittavat yritykset auttaa tulijoita pitämään kiinni omista tavoistaan ja perinteistään pitää yllä aitoja tulokkaiden ja kantaväestön välillä.”

Järkevän kirjoituksen kommenttiosiossa on kiittävä mutta hämmästynyt sävy. Miten professori ja SK uskaltaa juuri nyt. Itse mietin, että juuri noinhan se asia on. Ihmiset ovat ihmisiä. Jos heidät kääntäisi nurin kuin rukkasen, kaikki näyttäisivätkin samalta. Siinä kaikki. Ei muuta kuin kädestä päivää ja yhdessä hommiin.

En silti usko, että maahanmuuttokeskustelua Suomessa voi aloittaa puhtaalta pöydältä enää koskaan. Leimakirves on heilunut kauan. Keskustelu jakautui hyvin varhain "hyväksyttyyn debattiin" ja "kiellettyyn debattiin" ja suurelta osin maahanmuuton ongelmat joutuivat "kielletyn debatin" puolelle.

Kielletyn debatin saivat aikaan niin sanotut hyvät ihmiset, jotka ovat yleensä varsin keskiluokkaisia eikä heillä ole maahanmuuttajia todellisina sydänystävinä. Keskimäärin näin. Heille on ollut hämmentävä yllätys, että julkisuustempun tehnyt fasisti Olli Immonen on naimisissa maahanmuuttajan kanssa ja että vaimo on kuulunut myös Vihreisiin.

Mielikuvat yhdistyneenä arroganssiin ovat myrkkyä. Eivät maahanmuuttajat ole mitään Jeesuksesta seuraavia a priori. Eivät edes pakolaiset. Pakenemaan voi joutua niin hyvä kuin pahakin ihminen. Ensimmäiset Somaliasta junalla tulleet miehet olivat diktaattori Siad Barren lähimpiä. He tunnustivatkin sen vuosien jälkeen. Eihän heillä olisi ollut mitään asiaa Mogadishun lentokentälle niin kauan kuin Barre oli vallassa ja hallitsi lentokenttää. Jokainen, jonka älykkyysosamäärä oli suurempi kuin keskimääräisen yliopistofuksin – tai Helsingin Sanomien päätoimittajan, tajusi sen heti mutta ihmisen tunnetta ei voita mikään. Jos järki ja tunne ovat vastakkain, tunne voittaa aina. Se on söpöä.

Maasta tuli ajan mittaan eri heimojen pakolaisia, ja sekä Suomen että heidän kunniakseen on sanottava, että mitään epäsopua tai sisällissotaa eri heimot eivät tuoneet mukanaan. Ympäristöllä ja olosuhteilla on vaikutusta. Jos vielä saisimme suomalaiset työllistämään enemmän maahanmuuttajia (se on todella vaikeaa) tai työllä olisi ylipäänsä kysyntää, meillä ei olisi pian yhtään oikeistopopulistia tässä maassa. Joku yksinäinen pekkasiitoin kymmenen kolkkapojan kanssa korkeintaan Tom of Finland –vaatteissaan.

Eräs kaupungin virkamies kertoi, että totuuden kieltäminen sai aikaan sen, että vallitsee luottamuspula ja tätä tuskin enää korjataan. Esimerkiksi Helsingin kaupunki kiisti vuosien ajan kaksoisstandardin olemassa olon työhönotossa. Valehdeltiin useamman vuoden ajan samalla, kun aiheesta rummutettiin eri foorumeilla ja sisäpiirin – siis kaupungin työntekijöiden - kautta välitettiin tietoja olemassa olevasta sopeuttamiseen liittyvästä ohituskaistasta kesätöihin ja leireille mutta kaupungin poliittinen johto kiisti kategorisesti. Kerran menetettyä luottamusta on äärimmäisen vaikea palauttaa ja olisi ollut parempi olla avoin ja perustella, miksi toimitaan, kuten toimitaan. Asiasta on esimerkiksi ollut selkeitä hyötyjä (kotouttaminen, integroiminen).

Tämä ystäväni kuuluu Vihreisiin. Mutta julkisuudessa tai somessa hän ei milloinkaan puhuisi näin. Maahanmuuttokielestä julkisuudessa tuli jonkinlainen uuskieli. Toimittajat oppivat nopeasti, miten tietyistä asioista kirjoitettiin kieli keskellä suuta. He tosin myönsivät sen jo 1990-luvulla ja miettivät, mihin asia pitemmän päälle tulee johtamaan. Tabukoodia perusteltiin sillä, että tarkoitus on hyvä: se vähentää rasismia. Perustelu oli järjetön mutta tuttu. Aikanaan ”neuvostovihamielisyyttä” estettiin samalla tavoin. Mutta kansa riekkui nurkissa ja oli tietävinään.

Samaa kertovat maahanmuuttokriitikot. Kun kriitikot nostivat esille sosiaalisista ongelmista kertovia tilastoja, kieltäydyttiin keskustelemasta ja vähäteltiin ongelmaa. Toisaalta perussuomalaiset ovat selvästi olleet kytkemässä keskustelua monikulttuurisuudesta liki yksinomaan maahanmuuton ongelmiin. Erityisesti Halla-Aho on profiloitunut tässä.

Politiikan tutkija Mari K. Niemen mukaan Suomessa on enemmän tabuja ja vähemmän maahanmuuttajia kuin vaikkapa Britanniassa. Helposti aletaan väitellä siitä, saako Suomessa ylipäätään olla ulkomaalaisia, vaikka rakentavampaa olisi keskustella tarkkaan rajatuista ongelmista.
Esimerkiksi monikulttuurisuuteen eli erilaisten kulttuuristen ja etnisten ryhmien rinnakkaineloon voi suhtautua perustellusti usealla eri tavalla. Kaikissa Euroopan maissa monikulttuurisuus on todellisuutta, mutta tuskin missään se sujuu täysin ongelmitta.

Tutkija Niemi asuu Britanniassa ja on etääntynyt, näkee hiukan paremmin: ”Pohjimmiltaan kyse on siitä, miten paljon muualta tulevien on sopeuduttava uuteen kotimaahansa ja miten paljon uuden kotimaan on sopeuduttava heihin.

Aihe on monimutkainen ja tärkeä. Ilman tabuja ja ilman rasismia siitä olisi mahdollista saada aikaan rikas ja antoisa yhteiskunnallinen keskustelu.”

Mistä ongelmista sitten olisi haluttu keskustella?

Persuystäväni mukaan yksi kestoitku Internetin keskustelupalstoilla olivat sosiaalitoimen käytänteet. Ne eivät ole yhtenäisiä. On olemassa harkinnanvarainen toimeentulotuki. Tämän asian kimpussa maahanmuuttokriitikot olivat takavuosina usein. He halusivat tietää, mitä harkinnanvarainen todellisuudessa piti sisällään ja mitä siihen on mahdollista sovittaa. Julkiset lausunnot eivät taaskaan herättäneet luottamusta. Kun joissakin kunnissa kerrottiin totuus, sekään ei herättänyt luottamusta, koska toimintoja kuitattiin ”yksittäistapauksina”.

Maahanmuuttokriitikoiden mukaan paljon saataisiin aikaan jo sillä, että sosiaali- ja terveystoimen asiakkaita kohdeltaisiin yhdenveroisesti ja mutta ennen kaikkea heidän näkemyksensä siitä, että kansalaiskeskustelu aiheesta on torjuttu, pitäisi varmaan ottaa vakavasti. Eri asia on, onko se torjuttu muualla kuin perinteisessä mediassa. Keskustelupalstoilla riehuvat Immosen tukijoukot. Kun
Immos-kohu oli kuumimmillaan ja Kansalaistorilla oli mielenosoitus, Suomen Sisuun liittyi komppanian verran lisäväkeä päivässä.

On toki huomattava, että pelkkä keskustelukulttuurin puute ei voi olla syynä oikeistopopulismin nousuun eikä se olekaan. Ilmiö on yleiseurooppalainen ja siihen on paljonkin syitä. Syvällisin syy on ehkä se, että länsimainen kulttuuri on muuttunut sivilisaatioksi ja se merkitsee väistämättä passiivista kulttuurin hedelmistä nauttimista ponnistelun sijasta ja luonnollisesti hidasta kulttuurin kuolemaa. Lapsia syntyy kantaväestölle vähän. Ikärakenne muuttuu. Nuoret ja toimeliaat nousevat muualla, ja he tietenkin tulevat tänne ja syrjäyttävät vanhan, vaikka jymähtänyt kulttuuri yrittää parhaansa mukaan estää. Prosessi on pitkä mutta varma. Äärioikeistolaiset visionäärit taistelevat omasta mielestään elintilasta, lebenraumista. Tällainen prosessi on käynnissä myös Venäjällä. 80% venäläisistä on nationalistisempia kuin Vladimir Putin, ainakin kirjailija Vladimir Jerofejevin mukaan.

Kutsuin Olli Immosta eräässä Facebook-keskustelussa jihadistiksi. Keskiaikaisissa asemissa pysyvät parrakkaat miehet jossakin kaukana - ja täälläkin - pelkäävät meidän tapojamme, laulujamme ja televisio-ohjelmiamme ja ovat valmiit tappamaan pitääkseen länsimaisen turmeluksen loitolla. Paljon on yhteistä näillä. Vaikka Olli Immonen sanoutuikin irti väkivallasta, Suomen Vastarintaliikkeessä takuulla on myös väkivaltaa ihannoivia.

Terveintä olisi käsittää, että kaikki on metamorfoosia ja transformaatiota. Baltit, germaanit,  slaavit ja suomensukuiset naivat näillä rannoilla ja syntyi Suomen kansa, 1800-luvulla syntyi kansallisromantikkojen toimesta suomalaisuus, sitten itsenäisyys, johon oikeus piti lunastaa maailmanpolitiikan alttarilla 1939 ‒ 1940, mahdollisesti toisen kerran kesällä 1944. Mutta ei ihmiskunnan vuorovaikutus ja Suomen kehitys siihen lopu. Suomalaisuus jatkuu toisin muodoin. Odotan näkeväni meillä maahanmuuttotaustaisen presidentin tai Puolustusvoimien komentajan vielä. PV:n komentajan (tai ainakin kenraalin ehkä näenkin), koska heitä ei valita kansanäänestyksellä mutta presidentti jää lapsilleni. Voisiko hän olla nainen?

Mikään ei tietenkään takaa, että hän olisi suvaitsevainen sellainen. Ihmiset ovat ihmisiä. Samanlaisia. Tämän ja vain puhtaasti tämän yksinkertaisen asian ymmärtäminen on tärkeää.

Snobit koulutetut ystäväni toisinaan lämmetessään manaavat persuja sivistymättömiksi tomppeleiksi ja painottavat, miten koulutetut ovat fiksumpia kuin lähiöbaarien paskasakki. Jälleen yksi porukka kieltää ihmisarvon ja taas joku on parempi ihminen kuin toinen. Pitäisi rittää, että on eri mielipide. Suomessa yleensä on vain yksi totuus, ja sitten on se vastakkainen mielipide. Nämä vuorottelevat siitä, kumpi on keulilla, ja vaihto tehdään vaaleissa.

Mielenosoituksiin menee se, joka joutui mielipiteen varaan toisen hallitessa vuorollaan totuutta. Yleensä neljä vuotta kerrallaan, pienen maan demokratiassa.

Rienaavin terveisin,


Apina

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Ydinvoimaa vai tuulivoimaa - vai jotain muuta?

Ville Niinistö on ollut riemuissaan Fennovoiman rämpimisestä, kuten moni muukin. Jopa ydinvoiman kannattajat näkevät Rosatomissa Kremlin poliittinen ekspansiivisen operaation. Monet kannattajat olisivat halunneet luvan Fortumille ja laitetoimittajaksi Toshiban, mutta hanke "pekkaroitiin" etukäteen arvioituna kaikkein surkeimmalle hakijalle, eli täysin kokemattomalle hätäisesti kyhätylle ja hajanaiselle alueelliselle yritys- ja kuntaryppäälle, Fennovoimalle.

Kotimaisuusastetta on vaikea saada. Surkuhupaisalle kroatialaisen bulvaanin tarinalle laittoi lopulta stopin ministeri Olli Rehn. Ilman tätä päätöstä Rosatom olisi ollut hyvin pian enemmistöosakas. Uskon edelleen, että se jonain päivänä sitä on, sillä tapahtuuhan omistuspohjassa muutoksia rakentamisen jälkeenkin. Kotimaiset sijoittajat kyllä karkaavat jatkossakin, sillä ydinvoimalla ei ole hyvä maine länsimaissa. Uusia kannuja rakennetaan enää itämaihin ja Intian kaltaisiin paikkoihin. Suomeen.

Ammattijärjestöistä SAK otti Ihalaisen suulla kantaa ja kertoi, että hanke ei saa kaatua.

Miksi Suomi on tilanteessa, jossa vanhakantainen ydinteknologia tuntuu olevan ainoa talouspoliittinen vaihtoehto? Pitää tutkia asiaa. Minulla oli tilaisuus kuunnella kahden täysin vastakkaista mieltä olevan ystävän dialogi ja seurata muutamia viitteitä. Lukija ratkaiskoon, kuka voitti väittelyn.


Insinöörijärki ja vihreä ajattelu vastakkain


Vihreiden viimevuotisessa esityksessä ”Vaihtoehto Fennovoimalle” todettiin avoimesti, että tukiaisia vaativien uusiutuvien lisäksi pitäisi vieläpä antaa verohelpotuksia maakaasun käytön lisäämiseksi. Mistä ilmansuunnasta tämä lisäkaasu tulisi?

Insinööri laskee, että voimala olisi Suomen maaperällä kytkettynä meidän sähkönsiirtoinfrastruktuuriimme eikä sähköntuotannon alasajosta tai rakennusaikataulun venymisestä olisi kuin haittaa venäläisosapuolelle, joten se siitä riippuvuudesta. Insinööri laskee, että uusi ydinvoimala kenen rakentamana tahansa tosiasiallisesti vähentää energiariippuvuuttamme ja palauttaa huoltovarmuuden. Ydinvoimalasta ei myöskään tule hiilidioksidisaastetta.

Vihreä ajattelija toteaa tähän, että sieltä tulee muunlaista jätettä, jonka tulisi säilyä satoja tuhansia vuosia kestäen sodat ja luonnonmullistukset. Ajanlaskumme alusta on 2000 vuotta.

Ajattelija huomauttaa lisäksi, että Länsi-Euroopassa on meneillään murros, joka tarkoittaa siirtymistä keskitetyistä energiaratkaisuista kohti hajautettua sähköntuotantoa. Nyt meillä linjan sanelevat energiateollisuus ja raskas teollisuus, jotka perinteisesti vetävät yhtä köyttä. Energiateollisuus suojelee omia etujaan, koska uudet energiaratkaisut ovat suoraan sen pussista pois, mutta raskas teollisuus sopeutuu siihen energiaratkaisuun, mikä kussakin maassa poliittisesti valitaan. Kun valitaan ydinvoima x:ksi kymmeneksi vuodeksi, murrosta viivytetään ja pudotaan kansainvälisen kehityksen kelkasta. Eikö?

Karkeasti kyse olisi siis siitä, valitaanko Ruotsin ja Saksan kaltainen linja, jossa nyt pitää kestää fossiilien käytön lisäämispuheita ja kaasunlutkutuspuheita ja jossa tavoitteena on täydellinen energiaomavaraisuus 100% uusiutuvilla vuoteen 2050 mennessä, vai valitaanko tämä itäeurooppalaisempia perinteitä noudattava linja.

Insinööri sanoo aiheellisesti, että uusiutuviin energiamuotoihin liittyy myös voimakas lobbaus. Tuulivoima on iso bisnes ja veromarkoin tuettuna vieläpä turvallinen bisnes. Veronmaksaja maksaa tappiollisen tuotannon. Alumiiniteollisuus ja osa kemianteollisuudesta on ilmoittanut nostavansa Saksasta kytkintä, jos politiikka jatkuu. Teollisuus onkin ollut vapautettu uusiutuvien lisämaksuista, joten kaiken kustannuksen on kantanut tavallinen kansa. Tämä on täysin kestämätöntä pitemmän päälle.

Saksassa poltetaan lisäksi hiiltä. Uusimmat uutiset Saksasta kertovat, että hiilenpolttoa on pakko vähentää ja korvata - maakaasulla. Energiariippuvuus Venäjään kasvaa.

Mutta vihreä kuiskuttelija ei luovuta. Eikö Saksan ja Ruotsin esimerkissä ole muka meidän tiemme? Uusiutuvan sähkön osuus on Suomessa perinteisesti ollut korkealla tasolla. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana kehitys on Suomessa polkenut paikallaan toisin kuin vertailumaissa. Vertailumaissa on tehty selkeät poliittiset päätökset suunnanmuutoksesta kohti uusia energiateknologioita, kuten hajautettua energiajärjestelmää ja uusia tuotantoteknologioita (tuulivoima ja aurinkoenergia). Erityisen suuri ero vertailumaihin nähden syntyi 2000-luvun alkupuolella, jolloin Suomessa päätettiin kolmen uuden ydinvoimalan rakentamisesta. Suomessa käännös ydinvoimaan on ollut yhtä nopea kuin Saksassa muutos uusiutuvaan energiaan.

Vertailumaissa moderni energiapolitiikka nähdään kokonaisvaltaisesti kilpailuetuna ja talouskasvun ja työpaikkojen lähteenä, kun taas Suomessa moderni energiapolitiikka on totuttu näkemään kilpailukykyä heikentävänä kustannustekijänä. Huomionarvoista on, että vertailumaiden vaihtotase on positiivinen, kun Suomen vaihtotase on negatiivinen. Vertailumaiden työttömyysaste on myös Suomea alempi. Mikä vielä mättää? Kerro, insinööri!

Suomi rynnii kolmossijalla uusiutuvien käytössä

Insinööri kertoo. Saksassa kaikki eivät ole aivan innoissaan uusiutuvien lisäkäytöstä. Lisäksi hän huomauttaa, että olemme edelläkävijä. 36,8% on aidosti uusiutuvaa biomassa mukaan luettuna. Monella on pitkä matka samaan. Saksakin ostaa sähköstään suuren osan Ranskasta, jossa se tehdään kokonaan ydinvoimaloissa. Suomi rynnii uusiutuvien käytössä kolmossijalla — osuus 36,8 prosenttia!

Mietitään lisäystä. Suomeen mahtuu sähköntuotannosta ainakin 20% puhtaasti stokastisia, etenkin tuulivoimaa. Aurinkosähkö on melko typerä veto, koska melkein kaikki tuotanto tulee kesällä, jolloin sähköntarve on pienin ja se saataisiin katettua vähäpäästöisesti muutenkin. Suhteellisen pienillä kuluilla tuota varmaan saadaan nostettua ehkä 30 prosenttiin.

Tuon 20-30% jälkeen kustannukset nousevat rajusti. Vesivoima on tapissaan noin 15% osuudella ja lisävaljastaminen tuhoaisi luonnontilaiset kosket. Mistä loput ja millä rahalla? Suomessa ei edes tuule, kuten Pohjanmeren rannikolla. Esimerkiksi Tanskan politiikka maksaisi veronmaksajille noin 4 miljardia vuodessa (Suomen koko puolustusbudjetti esimerkiksi on 2,5 miljardia €). Syntyneen työpaikan hinta veronmaksajille olisi meillä vuodessa 170 000 €.

Suomessa tuetaan tuulivoimaa 250 miljoonalla vuodessa. Osa kyseisestä summasta maksetaan ulkolaisille keinottelijoille, osa menee kotimaiseen pieneen piiriin. Tuulivoimalan investoinnin ollessa 1400 €/KWh, tuotantokustannus heikkotuulisella alueella on yli 100 €/MWh. Kun taas hyvätuulisella alueella päästään 71 €/MWh. Euroopan halvin tuotantohinta on Tanskan voimaloilla, 61 €MWh. Me maksamme tällä hetkellä veronmaksajien pussista 75-100 euroa jokikistä megawattituntia kohti.

Insinöörille puheet ydinvoiman alasajosta ovat siis  ydinvoiman vastustajien toiveajattelua, joka voi toteutua vain jos ilmastosopimuksilla pyyhitään persettä.

Miten sitten vaikuttaisi tuulivoiman tuotannon lisääminen kaksinkertaiseksi Suomessa?

Miksi juuri tuulivoimaa? Miksi ei Suomessa luontevampaa puubiomassaa? Koska vuonna 2011 voimaan tullut uusiutuvan energian tukijärjestelmä takaa siihen mukaan pääseville tuulivoimaloiden omistajillesähköstä markkinahinnan lisäksi runsaan tuen valtion varoista. Tämän hankkeen ajoi läpi ministeri Pekkarinen, jonka tytär ja vävy ovat bisneksessä.

Metsäteollisuuden lobbari muistuttaa, että Suomessa valtaosa uusiutuvasta energiasta saadaan puubiomassoista. Meillä luontaisinta on panostaa bioenergiaan ja sen tarvitseman uuden teknologian kehittämiseen. Teollista kasvua voidaan tehokkaimmin edistää innovaatiotuilla tuotantotukien sijasta. Puupohjainen sekä maatalouden tuottama bioenergia, turpeen kohtuullisesti rajattu käyttö ja uusiutuvan energian hajautettu tuotanto voisivat tarjota arviolta jopa 90 000 työpaikkaa, ja ovat Suomelle luontaisempia kuin kallis ja ailahteleva tuulivoima.

Toisaalta, sanoisi insinööri, biomassa ei ole kokonaisuutena päästöneutraalia, kuten kovasti haluttaisiin kuvitella. IPCC:n arvioissa biomassan päästötase on kasvanut 18-kertaiseksi vuodesta 2011 vuoteen 2015, ja se voi hyvin kasvaa edelleen. Suomessa tästä ei haluta puhua, ja VTT:ltä potkaistiin viime vuonna pihalle biomassan päästötasetta tutkinut (ja viralliseen totuuteen kriittisesti suhtautunut) ryhmä. Jos biomassan päästötase ryhdytään laskemaan totuudenmukaisemmin, biovoimaa paljon käyttäville maille tulee päästöoikeuksien muodossa vielä kallis lasku...

Tukijärjestelmän vuoksi tuulivoimalahankkeita on ainakin suunnitteilla viisinkertainen määrä siihen nähden, mitä edes voitaisiin ottaa nykyiseen tukijärjestelmään. Maakunnissa on pyritty osoittamaan tuulivoimalle kaikki mahdolliset ja usein mahdottomatkin alueet. Tarvitaan kiireesti ohjeistusta.

Laskupäällä selvinnee, mitä tuulivoima tekee kannattavuudelle.

Nykyisillä ja sähköfutuurien ennustamilla sähkön hinnoilla (alle 50 €/MWh) ainoa kannattava lisäkapasiteetti on hiili- ja kaasuvoimaa, jos sitäkään.

Suomessa ollaan jo melko pitkällä uusiutuvien käytössä, lähinnä puun polttamisen johdosta. 

Tai sitten voidaan todeta, että eipä tälle ilmastonmuutokselle nyt kannatakaan tehdä mitään, paitsi mitä nyt vähän viherpesua. Sekin on joillekin ilmeinen vaihtoehto, mutta jos pitää valita ydinvoimalan ja sen välillä, laskutaitoinen insinööri ei kauaa mieti.

Johtopäätös


Tällainen keskustelu on käyty. Mikä on totta? Koska kaikki maailman ympäristöongelmat ovat jossain suhteessa energiaan, ainoa tapa pelastaa maailma olisi vähentää rajusti kulutusta ja tehdä kasvusta kirosana. Tiedän, että tämä on linkolamaista puhetta, mutta ei ole ollut pitkään aikaan mielipidekysymys.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Antiikin traaginen sankari ja joustamaton euro

Olympoksen jumalat muistuttivat ihmisiä. He rakastivat, vihasivat ja kadehtivat. Syrjäsilmällä he seurasivat kuolevaisten ja suosikkiensa elämää.

Traagisella sankarilla on jokin heikkous, luonteenpiirre, joka vaikuttaa kohtaloon. Oidipuksella se oli äkkipikaisuus, Medeialla ylpeys ja mustasukkaisuus. Nämä ovat vain ominaisuuksia, mausteita. Kun jumalat - olivat ne sitten rahatalouden ahneita ja mustasukkaisia jumalia tai Olympoksen jumalia - ovat määränneet kohtalon merkin tragedian sankarin otsaan, ne viihdyttävät itseään katsellessaan uhrinsa rimpuilua. Mykät jumalat seuraavat, miten sankari vaistoaa kohtalonsa ja yrittää viimeiseen asti taistella sitä vastaan, mutta usein juuri yrittämällä välttää kohtalonsa sankari aiheuttaa sen.

Kuoro laulaa ja myötäelää. Yleisö ymmärtää ihmisyyden ja puhdistautuu.

Kuka tahansa voi velkaantua. Kuka tahansa voi joutua kierteeseen.

Hyväksyessään Kreikan (periaatteessa myös Italian ja Espanjan kohdalla sama) euroon EU-maat eivät noudattaneet omia sääntöjään; EU rikkoi Lissabonin sopimusta.

Ahneet ja idealismin sokaisemat Jumalat rikkoivat ensin.

Kreikka toimi omista lähtökohdistaan oikein ja sillä ainoalla tavalla, mikä oli mahdollista. Joustamaton yhteisvaluuttakokeilu ei onnistu kuin sosioekonomisesti samankaltaisilla alueilla. Jos 5,9 markkaa oli viisitoista vuotta sitten yksi euro, mikä suhde euroon oli Kreikan drakmalla? Miten yleiseurooppalainen elintaso ja kaikkien kulutustavaroiden hintojen nousu kompensoitiin? Velaksi tietenkin, yksityisten velalla ja valtion velalla. Palkat ja edut oli pakko nostaa. Tämä on ollut tyypillistä eurokehitystä muuallakin, mutta millään muulla euromaalla lähtötaso ei ollut yhtä matala.

Mitä eurossa oikein tapahtuu? Olemmehan me nähneet omalta kohdaltamme. Miksi Ruotsissa sama Yhdysvalloista tuotu luksusmoottoripyörä maksaa tullattuna ja avaimet käteen annettuna kruunuissa 26 500 euroa ja meillä Suomessa maahantuojalla euroina 98 000 euroa? Suomessa tutkitaan aina maitopurkin hintaa, kun pitäisi tutkia ostovoimaa suhteessa kaikkeen muuhun yleistavaraan ja kulutustavaraan. EU on pitänyt ruoan hinnan kohtuullisena Suomessa. Tämä voidaan aina osoittaa "Pravdassa" eurokriittisyyden vähentämiseksi. Samoin vesi, sähkö ja moni tärkeä asia on verraten huokeata Suomessa. Samalla voimme kehuta, miten palkkataso on noussut. Nyt sanotaan, että liikaakin.

Mietitäänpä elämää "maitopurkin ulkopuolelta". Osta kunnon jääkiekkomaila ja kohtuulliset peliluistimet. 160 + 400 = 3360 markkaa. Olisitko maksanut lapsesi luistimista ja mailasta tuon hinnan 15 vuotta sitten? Olisitko ostanut 600 markan pelihanskat? Nousiko sinun palkkasi niin paljon? Valmistusmaasta Vietnamissa sama maila lähtee maailmalle hintaan 17 euroa. Mitä sille tapahtuu kontissa? Me pidämme tällaista jokapäiväisenä. Koska euro.

Osta kiinalainen vihellyspilli. 3D-kopsu, hinta lähtömaassa 45 senttiä, kaupassamme 5,99 euroa. Olisitko maksanut siitä 35,94 markkaa?

Palkat todella nousivat, mutta palkoissa markat eivät kuitenkaan muuttuneet euroiksi yksi yhteen. Joillakin muuttuivat. Sillä pienellä kärjellä. Voihan olla, että kyse ei ole eurosta, vaan kilpailun puutteesta, ahneudesta, veroista, suomalaisten mestarillisesta tavasta hinnoitella itsensä ulos kaikilta muilta paitsi pieniltä hikisiltä Suomen markkinoilta. Kasvu oli pyhä asia mutta siihen liittyi myös ahneus. Kun kaikkien väliportaidenkin piti saada vähintään se 50 pinnaa.

Miksi edes epäillä eurokykentää? Koska sama tapahtui muuallakin.

Miten ihmeessä Kreikka olisi systeemissä voinut selvitä muutoin kuin velaksi? Kulutus ja kasvu on sisäänrakennettu vaatimus Euroopan unionissa, jossa kaikki oikea raha menee aika pienelle kärjelle. Kreikan ongelmissa kyse ei ollut pelkästään siitä, että veturinkuljettaja sai jonkun ylimääräisen lisän tai että joku ei maksanut kiinteistöveroa vaan jätti yläkerran rakentamatta, "jotta rakennus on vielä kesken". Nämä ovat niitä kreikkalaisuuksia, joita Suomessa kauhistellaan ja joita kansa pitää Kreikan romahduksen syinä.

Joustamaton valuutta oli ongelma. Siitä voi tulla meidänkin ongelmamme.

Kreikkaa johtaa todellisuudessa vain pari kilpailevaa sukua. Papandreout ja Karamanlisit. Helkkari, siellähän pääministeriys meni suvussa kuin joku keisarius. Ei Kreikka ole mikään sellainen demokratia kuin me täällä Skandinaviassa koemme demokratiat. Kreikka on Kreikka. Demokratia on perseestä, sanoi Platon, sen jälkeen kun Sokrates oli tuomittu demokraattisessa vaalissa kuolemaan.

En muuten hetkeäkään luule, että joku Tsipras oikeasti olisi Kreikan johdossa – hän on vain mandaatilla. Hänkin on bulvaani.

Pinnan alla Kreikka on lähempänä Venäjää kuin Euroopan unionia.

Parasta, mitä Kreikka voi tehdä, on lopettaa letkun päässä kituminen, ottaa oma valuutta ja laittaa se kellumaan. Kyllä se siitä johonkin asettuu. Elintaso laskee ja palkat, mutta yhteiskunta pystytään hoitamaan ja ajan kanssa menee paremmin. Mutta aikooko se tehdä niin? Ovatko kreikkalaiset valmiita huimaan elintason laskuun, sillä mikä taho lainaisi lisää maalle, joka ilmoittaa, ettei aio maksaa lainojaan takaisin?

Kreikalle se olisi paras ratkaisu. Jos Kreikan olisi sallittu palata kansalliseen valuuttaan 2011, sen oma raha olisi devalvoitunut ja maa olisi jo pitkään ollut kasvu-uralla. Näin kirjoitti kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen.

Kymmenen vuotta ja huomaisimme, ettei se murhenäytelmä ollutkaan. Kymmenen vuoden kuluttua kukaan ei kirjoittaisi Kreikasta näitä taivasteluja. Olisimme hiljaa kuin islantilaisten suhteen, joista kiljuttiin joku vuosi sitten, kun maa oli niin hunningolla, että päästi pankkinsa konkurssiin eikä pelastanutkaan niitä veronmaksajien rahoilla, kuten Suomessa tehtiin. Ja Islanti nousi. Siellä menee hyvin.

Mutta mitä tragedian sankari nyt tekee? Se kieltäytyy uusista lainapaketeista, koska ne edellyttävät ulkoapäin käskettyjä muutoksia. Se näkee pankkimaailman pirunloukun ja mihin astui. Ylpeys ei anna periksi. Kun pankit sulkeutuvat, palkkoja ei makseta, yhteiskuntarauha menee. Kuka lainaa Kreikalle ja mitä palveluksia vastaan? Venäjäkö?

Kreikka on joko tuhon tai toivon kurssilla. Eikä se muuta voi.


Jälkikirjoitus (tai kysymys):


Esko Aho lupasi 1990-luvulla, että pankkituki maksetaan takaisin. Joko alkaisi olla aika?

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Kreikka, nuoruuteni

Heinäkuussa, joskus 1980-luvun puolivälin jälkeen, tulin Herakleioniin ensi kerran, Oli lämpöä yli neljänkymmenen varjossa ja minulla päällä flanellipaita ja pitkälahkeiset farkut. Välimeren lämpöaallosta puhuttiin Suomenkin lehdistössä. Kreikkalaisia vanhuksia kuoli, mutta Suomessa oli koko kesäkuun ollut kylmä sadekausi.

Helle väreili hiekkatien päällä. Paikalliset istuivat puiden varjossa tai aurinkovarjojen alla siestalla ja ihmettelivät hullua, joka lähti polkupyörällä vuorille ilman paitaa ja lakkia. Shortsit oli. Pienessä olkalaukussa pari kaljaa ja rasia Marlboroa.

Se hullu olin minä. Mutta vuorilla join kahvilassa jääkylmän oluen ja pelasin kylän arvostetun papin kanssa backgammonia. Iltapäivällä laskettelin mutkaisia pikkuteitä alas katsellen lähestyvää kapakoitten täyttämää rantaa ja vihreää Välimerta.

Opin Kreetassa kuuntelemaan sirtakimusiikkia. Silloin oli kaskaita. Huumaava meteli öisin. Illat syötiin hyvin ja koluttiin "mestat". Olen tanssinut Zorban tanssin useasti.

Olin päässyt armeijasta ja tehnyt hanttitöitä. Kreikassa tajusin, millainen stressi kotimaassa oli ja pääni täytti tyrmistys siitä, millainen holhous Suomessa oli päällä.

Kreikka oli ensimmäinen kohtaamiseni nuoreen Eurooppaan. Tein myöhemmin monta junamatkaa, Interail-tyyppistä, ja tapasin nuoria kaikkialta Euroopasta - ja maailmasta. Ymmärsin, että Suomessa oli jokin salainen jarru, joka menee päälle huomaamatta. Sitten sitä onkin taas puhtaasti suomalainen. En osaa tarkemmin määritellä, mikä se jarru oli, mutta se oli olemassa. Jotain samanlaista oli slaavilaisissa itäblokin maissa.

Nuoret sen tietävät. Eivät minun ikäiseni enää huomaa. Muistan tunteen, mutta en tavoita sitä. Intiaaniaika on ikiajoiksi mennyt. Ensin se oli kymmenvuotiaana ja sitten tuli toinen, rakkauden sotapolku, parikymppisenä. Kolmas vaatisi jo rohkeutta.

Thessalonikin kautta menin Ateenaan kaksi kertaa junalla. Kerran etelämpää. Olin morsiameni kanssa Brindisissä. Törmäsimme valkeakoskelaiseen kiertolaiseen, joka ehdotti matkaa Patrakseen ja sitten Kreikan etelärannikon tutkimista. Teimme sen. Kalamatassa olimme yötä ja seuraavaksi tutkimme Naphlionin ja Argosin, jossa nukuimme puiston penkeillä säästääksemme matkabudjettia.

Kolmesta Ateenan-retkestäni viimeinen oli kesänä, jolloin valmistauduin yliopiston pääsykokeisiin ensi kerran elämässäni. Olin tehnyt referaatit neljästä tieteellisestä artikkelista ja luin ohessa Milan Kunderaa. Istuin kolmena päivänä Muusien kukkulalla (Filopáppou) lukemassa koko länsieurooppalaisen sivistyksen kehto ympärilläni.

Voi Saksa ja sinun pankkimaailmasi. Mitä oletkaan tehnyt.



Toinen kukkula, jolla tapasimme käydä aina aivan illan lopussa, iltayön tunteina, oli Lykavittos. Sinne meni hissi, mutta yleensä kävelimme. Ateenassa on yläkaupunki (Akropoliin seutu), alakaupunki (aikanaan vanhan Themistokleen muurin rajaama) ja Pireus, satama. Lykavittos-kukkulan laelta öinen näkymä Ateenaan on huikea.

Lykavittos-kukkulaa kutsutaan rakastavaisten kukkulaksi. Siellä rakastavaiset kohtaavat elokuussa täydenkuun aikaan.

Viimeisestä käynnistäni on yli 25 vuotta.




















torstai 2. heinäkuuta 2015

Fennovoiman kannattavuus

Jälkikirjoitus

Vaikka kotimainen rahoitus saataisiin, kannattaako hanke? Keskinkertainen järkeilijä kykenee laskemaan, että tässä tehdään ensin kallis kannu, minkä jälkeen myydään "markkinahintaista sähköä". Sitten on vielä Rosatom kirsikkana kakun päällä. Mutta tutkitaanpa, mitä tietoa löytyy siltä puolelta, miten hyvä bisnes tämä kunnille on. Energiatalouden asiantuntija Matti Liski arvioi, että kunnat eivät ymmärrä, mihin ne on houkuteltu

Fennovoima tulee kunnallisille sähköyhtiöille kalliiksi. Liskin teoria perustuu siihen, että perinteiset sähkömarkkinatoimijat eivät ole hankkeessa enää mukana. Jäljellä on vain kuntia ja yrityksiä, joilla ei ole perinteistä sähkömarkkinaosaamista. Suuryrityksille Fennovoima sopii hyvin, sillä se laskee markkinasähkön hintaa, ja suuryhtiöt käyttävät sitä joka tapauksessa, eivät vain Fennovoiman "omakustannesähköä". Fennovoiman osakkaat nimittäin joutuvat ostamaan voimalan tuottaman sähkön omakustannehintaan, joka saattaa jäädä markkinahintaa kalliimmaksi. Pienille toimijoille tämä on ongelma, mutta esimerkiksi Outokummun kaltainen energian suurkuluttaja käyttäisi Fennovoiman tuottaman sähkön lisäksi niin paljon markkinahintaista sähköä, että järjestely pysyy kannattavana.



Ydinvoima estää muiden investointien syntymisen markkinaehtoisesti. Toisaalta tarvitsemme huoltovarmuuden vuoksi ratkaisun. Jos se ei ole ydinvoimala, mitä se on? Tämä asia on ratkaistava.

Epäilen, että tähän Hanhikiveen palaa vielä yhteiskunnan rahaa. 

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Hanhikiven ydinvoimalasta tulee venäläisomisteinen?

Lyhyestä virsi kaunis. Fennovoimaa markkinoitiin skeptikoille sillä, että ydinvoimala (Hanhikivi) venäläisten osaomistamana ja rakentamana vähentäisi todellisuudessa riippuvuuttamme Venäjästä ja kaasusta. Suurin omistus (60%) olisi kuitenkin suomalaisyhtiöillä. Se oli ja sen pitäisi vieläkin olla luvan ehto.



Näyttää siltä, että meillä on pian venäläinen ydinvoimala venäläisessä enemmistöomistuksessa Pohjanmaan rannikolla. He myös omistavat tontin ja työmaan, aikanaan ydinvoimalankin.

Miten tämä on mahdollista? Katsotaanpa. EU-alueella oleva omistus on 63,75% eli Rosatomin osuus olisi 36,25%. Kroatiaan rekisteröity bulvaani, jolla on kaksi työntekijää ja kerrostalohuoneessa konttori, on todellisuudessa venäläinen EU-pakotelistalla oleva Rosatomin rahoittaja Sperbank ja liikemiesrypäs Kremlin läheltä. Näin ollen Rosatomin todellinen osuus on jo 45,15%. Kuusi prosenttia lisää, ja meillä on pian venäläinen ydinvoimala Länsi-Suomessa. Ei vain venäläisten rakentama, vaan heidän omistamansa.

En tiedä kaikkien kotimaisten pikkuyhtiöiden taustoja, ja näissä yhtiöissä teoriassa voisi olla myös bulvaaneja, mutta ei edes tarvitse olla. Omistuspohjassa tapahtuu vuosien mittaan muutoksia. Rosatom tulee hankkimaan enemmistön. Kuusi prosenttia ei ole matka eikä mitään. Joku Muhukulman Sähkö tms. myy jossain vaiheessa, kun tehdään tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Valtiovalta on tehnyt tyhmyydestä kansallisominaisuuden. Maakaupoille pyöritellään päätä jo ympäri maailmaa ja nyt tämä farssi.

Saksa oli ovelampi. Se luopui ydinvoimaloista Saksassa ja ostaa sähköä Ranskasta, jossa se taas tehdään – kokonaan ydinvoimaloissa. Samalla vihreät, die Grünen, pysyvät tyytyväisinä, saksalaisten uusiutuvan energian tuotekehittely ja alan yritykset kasvavat. Syntyy työpaikkoja. Sillä tavoin Saksa voittaa kilpailussa myös tulevina vuosina. Me suomalaiset jäämme tuotekehittelyssä jälkeen ja matkaamme 1970-luvulle.

Mestarien mestari


Jotkut liikemiehet Suomessa ovat yhtä taitavia kuin venäläiset. Fennovoimaa kätilöi alkuun - ja kuliseissa nytkin - ministeri Mauri Pekkarinen. Hänen vävynsä taas pyörittää tuulivoima-alaa Suomessa. Pekkarinen ajoi läpi syöttötariffin. Valtio tukee tuulivoimaa 300 miljoonalla eurolla vuodessa seuraavan 12 vuoden ajan. Melkoinen tulonsiirto kotimarkkinoille sanan varsinaisessa merkityksessä. 3600 miljoonaa euroa.