tiistai 24. joulukuuta 2013

Miten ennustetaan menestys?

Vanhemmilla on usein suuri huoli lastensa koulunkäynnistä tai urheilumenestyksestä. Voin lohduttaa heitä: psykologiset tutkimukset osoittavat, että edes nuorten aikuisten tulevaa menestystä ei kattavasti voi ennustaa, puhumattakaan pikkulapsista. Pelkästään laudaturylioppilaat eivät täytä liike-elämän, sairaaloiden, yliopistojen ja valtiollisten elinten johtopaikkoja. Sattuma ja onni merkitsevät viime kädessä enemmän. Tulee erilaisia valintatilanteita, ja valinnat ovat usein vääriä. Syy on aika absurdi: valinnat pyritään tekemään rationaalisin perustein, mutta tutkimusten mukaan yhtä hyvin voisi heittää noppaa, ellei tarkkailua voi järjestää jo kyseisessä tehtävässä toimiessa. Tunnin, parin observointi ei riitä.

Pyrky ja sitko ovat vain yksi pieni osa menestyksen palettia, oikea-aikainen työntö taas jopa merkittävä. Erilaiset valintatilanteet ja karsinnat antavat joko työnnön tai sitten torjunnan. Valintatilanteissa arvottamiseen taas vaikuttaa pätevyyden illuusio.

Sama koskee johtamistaidon määrittelyä työelämässä. Johtajaan suunnatut odotukset luovat valitsijan silmiin pätevyyden illuusion valintatilanteessa. Tähän odotukseen voi vastata esiintymällä. Valitsija ei välttämättä luota näyttöön, vaan silmiinsä. Mutta joskus silmät pitää sulkea, jotta näkee.

Daniel Kahnemanin kokemukset

Kun tuleva psykologian professori ja vuonna 2002 taloustieteen Nobelin palkinnon voittanut Daniel Kahneman suoritti asevelvollisuuttaan Israelin armeijassa, hänestä leivottiin jalkaväen upseeri ja hänet määrättiin sitten IDF:n psykologiselle osastolle. Yksi hänen tehtävistään oli valita kandidaatteja upseerikoulutukseen. Metodit oli kehitetty brittiarmeijassa. Itsekin tunnistan kyseiset testit, vaikka olen syntynyt sen jälkeen, kun Kahneman työskenteli armeijassa.

Monitoroinnissa tarkkailtiin perinteisiä asioita. Kuka yritti johtaa, mutta tuli torjutuksi, ketkä yrittivät työskennellä yhdessä yhteisen tavoitteen eteen jne. Kokelaat jaoteltiin ryhmäläisinä itsepäisiin ja ylimielisiin, kärsivällisiin ja kuumaverisiin, itsepintaisiin ja luovuttajiin. Huomattiin, miten jotkut laiskistuivat, kun heidän ideansa ei ottanut tulta ryhmässä. Uskottiin, että paineen alla "todelliset luonteet" tulivat esiin.

Koko homma muistutti etäisesti ohjelmaformaattia Diili.

Tarkkailuryhmä käytti jonkin aikaa keskustellen jokaisesta. Jotkut ehkä näyttivät vahvoilta johtajilta, kun taas toiset ylimielisiltä typeryksiltä, jotkut taas keskinkertaisilta mutta eivät toivottomilta. Pieni osa vaikutti niin heikoilta, että heidät raakattiin pois upseerikoulutuksesta.

Kahnemanin työryhmä luotti silmiinsä ja mielikuviinsa. "Tuo on keskinkertainen, mutta suoriutuu." "Tuo ei koskaan selviydy siitä." "Hänestä tulee tähti."

Kuukausien päästä upseerikoulusta alkoi tulla palautetta. Kouluttajat kertoivat, mitä oikeissa operaatioissa näkyi. Kahnemanin työryhmä järkyttyi. Heidän ennustuksensa osoittautui merkityksettömäksi. Se oli parempi kuin sokea arvaus, mutta vain hiukan.

Hetken Kahnemanin työryhmä tunsi epävarmuutta, mutta ei kauaa. Uusi ryhmä kandidaatteja saapui. Valintaryhmä alkoi tehdä täsmälleen samoja havaintoja, samoin perustein. Vaikka he tiesivät, miten pieleen aikaisempi prognoosi oli mennyt ja että heidän olisi pitänyt hillitä ja muuttaa arviointiperusteita, he eivät tehneet sitä, vaan valitsivat samoin perustein kuin edelliselläkin kerralla.

Kahneman tajusi astuneensa toisen kerran samaan naulaan ja keksi termin pätevyyden illuusio, the illusion of validity. Kyse on kognitiivisesta harhasta.

Pienten lasten parissa

Koulutyössä voi todeta saman. On hankalaa sanoa vanhemmille, ettei tässä mitään hätää ole, jos he ovat sitä mieltä, että lapsi on pudonnut osaamiskamppailusta saatuaan seiskan matematiikasta kymmenvuotiaana. Ensimmäiset kymmenvuotiaat olivat edessäni 26 vuotta sitten. Kun otan ryhmäkuvan vuodelta 1987 käteeni ja tutkin, miten he ovat sijoittuneet 36-vuotiaina, voin vain todeta, että Daniel Kahneman on Nobelinsa ansainnut.

Jos jotain pitäisi pitemmän päälle ennustaa, tarkkailisin ennemminkin luovuutta ja rohkeutta. Monet erittäin hyvin pärjänneet eivät välttämättä aina jaksaneet "keskittyä ja kuunnella". Kouluun sitoutumisesta puhumattakaan. Monet kulttuurialalla luovuuttaan ja harrastuneisuuttaan hyödyntäneet pääsivät pitkälle ilman akateemista loppututkintoa.

Koulumenestyksellä ja vanhempien sosioekonomisella asemalla on korrelaatio. Mutta sekään ei ennusta elämää sinänsä. Elämä ei ole pedagoginen kysymys.

Uudet ratkaisut vaikeuttavat rauhallista kehitystä 

Presidentti Sauli Niinistö ei ollut järin hyvä koulussa. Kehitysministeri Pekka Haavisto jätti yliopiston yhteen johdantokurssiin: "Mulle se oli kuolemaa, älyllinen elämä puuttui." Hänen johdantokurssillaan oli pelkkiä stalinisteja, joita Pekka inhosi. Pekan elämä vei koijärveläisten pariin, ja on hänestä kuultu sittemmin.

Kuuluisa asianajaja Matti Wuori oli yliopiston kirjoilla yli 12 vuotta. "Kymmenen vuoden ajan kävin kerran aktuaarissa ja kerran pisoaarissa", hän sanoi. Suomen korkeakoulutaustaa vaativien ammattialojen kärkinimistä monet ovat vastaavia myöhäisheränneitä, joille ei kukaan lyönyt umpiperää eteen. Nykyinen tehotalous on ajanut päätöksiin, joilla opiskelijamassa joko saadaan ulos tietyssä ajassa tai sitten opinnot jäävät. Väitän, että isänmaalle tulee nettotappio tällä politiikalla.

Onhan meillä myös esimerkkejä tehokkaista ja lahjakkaista, poikkeuksellisen nopeasti valmistuneista tähtiopiskelijoista. Pekka Himanen on yksi tällainen - samoin monet yliopiston vakituiset työntekijät.

Otetaan rennosti. Ja kun meiltä joskus kysytään menestyksemme salaisuutta, meidän on kuitenkin helpompi sanoa: "Kaikki tuli pelkällä kovalla työllä." Niin muutkin tekevät. On romanttisempaa ajatella niin.